Euforia
Istut puutarhassa edessäsi muistkirja, voileipä,
taskumatt ja piipu.
On yö mutta niin tyyntä että valo palaa lepattamatta,
levittää kajasteen karkealankkuisen åöydän ylitse
pulloon ja lasiin.
Otat kulauksen, täytät ja sytytät piipun.
Kirjoitat rivin pari, pidät taukoa ja katsot
iltaruskon juovaa joka kulkee kohti aamuruskoa,
koiranputkien merta, se kuohuu, valkeanvihreä, kesäyön hämärässä,
ei perhoa valon ympärillä vaan hyttysten kuorot tammissa,
lehdet niin hiljaa taivasta vasten … Ja haapa rapisee tyvenessä:
Koko luonto rakkaudesta ja kuolemasta väkevä ympärilläsi.
On kuin viimeinen ilta ennen pitkää, pitkää matka:
Matkalippu on taskussa ja kaikki vihdoinkin pakattuna.
Ja voi istua ja tuntea kaukaistenn maiden läheisyyden,
kuinka kaikki on kaikessa, samalla loppunsa ja alkunsa,
tuntea että ja nyt on sekä lähtö että paluu,
tuntea kuinka kuolema ja elämä ovat minussa väkevät kuin viini!
Niin, olla yhtä yön kanssa, yhtä itsensä, kynttilän liekin kanssa
joka katsoo minua silmiin vaiti, tutkimaton ja vaitelias,
yhtä värisevän, kuiskivan haapapuun kanssa,
yhtä kukkaparvien kanssa, kun ne nojaavat hämärästä
kuunellen
jotain mitä minulla oli kielellä mutta en saanut millään sanotuksi,
jotakin mitä en kavaltaisi vaikka voisinkin.
Ja että minussa poreilee puhtain onni!
Ja liekki nousee … On kuin kukat tunkisivat lähemmäs,
lähemmäs ja lähemmäs valoa kimaltavina sateenkaaripisteinä.
Haapa värisee ja soi, iltausko kulkee
ja kaikki mikä oli sanomatonta ja kaukaista on sanomatonta ja lähellä.
___________
Minä laulan ainoasta mikä sovittaa,
ainoasta käytännöllisestä, kaikille yhtäläisestä.
Gunnar Ekelöf: Runoja. Väinö Kirstinä ja Tarmo Manelius. Karisto, 1968, s. 34-35
